青楼传媒

Kun aloitin joitain vuosia sitten v?it?skirjatutkijana, aloin pian kiinnitt?? huomiota siihen, kuinka suuri osa tutkijakoulutettavien saamasta palautteesta liittyi heid?n k?ytt?m??ns? kieleen. My?s minulle tulivat nopeasti tutuksi kehotukset ”kirjoittaa tieteellisemmin” tai ”v?hemm?n esseistisemmin”. ?T?ss? palautteessa kritiikki ei kohdistu niink??n esitettyyn ajatukseen, vaan sen ilmaisutapaan ja tyyliin, jota kokeneemmat tutkijat koettivat auttaa hiomaan niin, ett? ne istuisivat paremmin k?sityksiin siit?, milt? tieteellisen tekstin tuli kuulostaa, ja paikoin tuntui, ett? suuri osa tutkijaksi oppimista oli nimenomaan tietynlaisen ilmaisutavan omaksumista.

Tieteess? kielt? k?ytet??n hyvin omanlaisellaan tavalla, mutta tutkijakoulutuksessa ei puhuta paljoakaan sit?, miksi me kirjoitamme aiheistamme juuri t?ll? tavalla. Kirjallisuudentutkijana minua alkoi kiinnostaa se, miten olemme p??tyneet t?llaisen kielisuhteen ??relle, kun me itse tutkimme mit? mielikuvituksellisimpia tapoja, joilla kirjailijat ovat keksineet kielt? k?ytt??.

Tutkijoiden tapa k?ytt?? kielt? ei olekaan mik??n itsest??nselvyys vaan historiallisen kehityksen tulos. Itse koin t?m?n ehk? erityisen kirkkaasti, koska minulla on henkil?kohtainen rakkaussuhde vanhoihin tieteellisiin tutkielmiin, 1600–1700 ja osin viel? 1800-luvunkin luonnontieteellisiin julkaisuihin, joiden tyylill? on kovin v?h?n tekemist? niiden kielen k?ytt?misen tapojen kanssa, joita nyt itse tutkijakoulutettavana harjoittelin.

1800-luvulta per?isin olevissa tutkielmissaan hy?nteistutkija Jean-Henri Fabre esimerkiksi kutsuu?perhosia valotabernaakkeliin?saapuneiksi pyhiinvaeltajiksi, ja tammij??r?n toukkia ”vaeltaviksi suolenp?tkiksi” kuvailee?lukijalle innoissaan rukoilijasirkan ”viisaan n?k?ist? k??kk?r?inti?”?– ja t?ss? kohdin my?s erityiskiitos suomentaja Asko Pulkkisen erinomaisille k??nn?ksille!?? Meid?n korviimme n?m? ilmaisut kuulostavat puhtaan kaunokirjallisilta, mutta n?it? tekstej? luettiin omana aikanaan vakavasti otettavana tieteellisen? tekstin?.

Fabren k?ytt?m?n tyylin teki mahdolliseksi se, ett? aina 1800 luvulle saakka erilaiset maailman tarkastelun tavat ajateltiin osaksi laajempaa luonnonfilosofista projektia, joka pyrki hahmottelemaan kokonaisvaltaista kuvaa luonnosta ja olevaisen luonteesta. Se tarkoitti, ettei kirjoittajien ei tarvinnut vet?? selke?? rajaa kauno- ja tietokirjallisuuden keinojen ja ilmaisutapojen v?lille, ja luonnontutkija saattoi turvautua tutkielmassaan esimerkiksi runomittaan her?tt?m?tt? sen suurempaa ihmetyst?. Kieli n?htiin tutkijan t?rke?n? ty?v?lineen? ja taidokas, eloisa?kielenk?ytt? oli itsess??n arvokas tavoite.

1800-luvun kuluessa kaunopuheisen herrasmiesluonnontutkijan hahmo kuitenkin?korvautui uudenlaisella, ammattimaisesti koulutetulla tieteentekij?ll?. Tiede muuttui instituutioiden sis?ll? tehdyksi ty?ksi, joka painotti tiedon kollektiivisuutta ja hypoteesien empiirist? todentamista. Tutkija ei en?? vaellellut puutarhassaan tarkkailemassa tammij??ri? ja pohtimassa luonnon olemusta vaan j?ljitteli luonnossa ilmenevi? ilmi?it? laboratorion kontrolloiduissa olosuhteissa.

T?t? muutosta kuvaa hyvin se, ett? 1800-luvun lopulle tultaessa my?s tutkijasta k?ytetty nimitys muuttui: luonnonfilosofista perinnett? edustanut natural philosopher, luonnonfilosofi, teki tilaa empiirisesti suuntautuneelle, objektiivisuutta ty?ss??n painottavalle tutkijalle, joka tunnettiin t?st? l?hin nimell? scientist, tieteilij?.

Tieteilij?n roolin muutos heijastui my?s tieteen kieleen. Uudenlainen objektiivisuuden vaatimus johti siihen, ett? tieteelliset tekstit omaksuivat asiallisen tyylin, jossa pit?ydyttiin tiukasti henkil?kohtaisista kannanotoista ja tunteenilmauksista. Tietoa alettiin ilmaista passiivissa, ja tieteellisen tekstin malliksi muodostui selke?kielinen, faktapohjainen raportti.

Onkin kuvaavaa, ett? jos tieteentekij?t ylip??t??n kiinnittiv?t huomiota kieleen, se ilmeni tyypillisesti ahdistuksena luonnollisten kielten monitulkintaisuutta kohtaan ja pyrkimyksin? luoda viel? neutraalimpi, viel? yksiselitteisempi kielellisen ilmaisun tapa, teema, jonka mahdollisuuksia tutkivat erityisen ahkerasti muun muassa Wienin piirin loogiset empiristit 1900-luvun alussa.

Uskottavan tieteilij?n tuli k?ytt?? mahdollisimman yksiselitteist?, neutraalia ja selke?? kielt?, siin? miss? kirjailijalle j?i vapaus leikitell? kielen merkityksill?, soinnilla, rytmeill? ja rekistereill? ja erilaisilla n?k?kulmilla. Tieteen ja kaunokirjallisuuden tavat k?ytt?? kielt? erkanivat toisistaan?siin? m??rin, ettei nykylukijan ole en?? kovin vaikea erottaa, lukeeko h?n tutkimusartikkelia vaiko romaania.

My?s ihmistieteiss? on sittemmin omaksuttu paljon alun perin luonnontieellisten tutkimusk?yt?nt?jen ja tietok?sitysten?pohjalta m??riteltyj? k?sityksi? siit?, mink?laista tieteen kielen tulee olla – siit?kin huolimatta, ett? suuri osa meid?n teoriapohjastamme k?sittelee juuri kielellisen ilmaisun monimerkityksisyytt?, jossa merkityksi? ei voida lukita tai m??ritell? tieteellisen eksaktisti.

Oli kiehtovaa huomata, ett? kielen rekistereiden partiointi tuli esiin jopa kirjoittaessani tiedett? k?sittelev?? kaunokirjallisuutta. Luonnontieteen alueelle astuvana humanistina tahdoin pit?? huolen siit?, ett? olin todella ymm?rt?nyt kuvaamani ilmi?t. T?m? ei aina ollut itsest??n selv??, sill? luonnontieteen kieli on niin pitk?lle erikoistunutta, ett? ilman alan koulutusta alan sis?iseen k?ytt??n tarkoitettujen artikkeleiden lukeminen ei avaa maallikolle aivan yht? suoraviivaista polkua tiedon ??relle, kuin olin ehk? aluksi ajatellut ja toivonut. T?m?n takia luetutin esimerkiksi merilehm?n evoluutiota k?sittelev?n tekstikatkelman varmuudeksi alan asiantuntijalla.

Kun sain tekstini takaisin, paperi olikin t?ynn? punakyn?ll? piirrettyj? merkint?j?. Merkint?jen joukossa olikin muutama eritt?in tarpeellinen oikaisu. Yll?tyksekseni suurin osa merkinn?ist? koski kuitenkin k?ytt?m??ni kielt?. Esimerkiksi kohta ”ja sinilev? alkaa sy?d? valoa” oli ympyr?ity moneen kertaan ja marginaaliin oli kirjoitettu monen huutomerkin kera ”sinilev? ei sy?, sinilev? yhteytt??!”. Sama toistui l?pi tekstin. Kaikki kohdat, joissa olin turvautunut metaforiin tai poikkesin muutoin tieteen yleisesti k?ytt?m?st? sanastosta, oli korjattu vastaamaan vakiintuneita ilmauksia.

Yksi keskeinen syy, miksi halusin kirjoittaa tieteest? nimenomaan kaunokirjailijana, oli kuitenkin juuri vapaus kirjoittaa tieteest? toisenlaisella kielell?. Siisp? otin huomioon asiavirheiden korjaukset ja metaforien kohdalla pidin p??ni.

Sille, miksi kaunokirjallisuus ja tiede puhuvat aiheistaan eri tavoin, on toki painavat syyns?. Tieteen ensisijainen pyrkimys on tuottaa luotettavaa tietoa ja tieteen kieli pyrkii palvelemaan t?t? tavoitetta. Samalla meid?n k?sityksemme tieteellisen tiedon luonteesta on kuitenkin muuttunut suuresti sitten 1800-luvun, jolloin?uskottiin viel? yleisesti, ett? tiede voisi kuvata maailmaa puhtaan objektiivisesti?ja yksiselitteisesti, ja ett? kieli voisi toimia?tieteess??neutraalina ja eksaktina v?lineen?.

Sittemmin tieteensosiologia ja tieteenhistoria ovat kyseenalaistaneet k?sitykset tieteentekemisest? objektiivisena maailman tallentamisena, johon havainnoitsija, historia ja ymp?r?iv? yhteiskunta eiv?t vaikuttaisi. Voisi kuvitella, ett? k?sitysten p?ivittyminen tarjoaisi mahdollisuuksia my?s laajentaa tieteen kielellist? repertuaaria, ja yliopistoissa onkin ryhdytty opettamaan yh? eneneviss? m??rin my?s luovaa tieteellist? kirjoittamista. Samalla tieteellisen kirjoittamisen normit ovat yh? varsin vahvat ja tietok?sitysten muutokset n?ytt?v?t heijastuvan tieteen kieleen paikoin verrattain hitaasti.

Olen itse monesti kokenut turhautumista ja ep?m??r?ist? haikeutta sen edess?, ett? monesti tieteellisen kirjoittamisen perinteet johtavat siihen, ett? kiinnostavinkin tutkimusaihe latistuu artikkeliksi, jonka lukemisesta on karkotettu tehokkaasti lukemisen nautinto.

Samalla meill? on aina ollut tutkijoita, jotka onnistuvat navigoimaan taitavasti sek? tieteellisen diskurssin vaatimuksien ett? kielen ja kerronnan mahdollisuuksien v?lill? ja kirjoittamaan tutkimusaiheistaan tavalla, joka on sek? tieteellisesti p?tev?? ett? kirjallisesti ansiokasta. Olenkin iloinen ja otettu siit?, ett? on olemassa Vuoden Tiedekyn?n kaltainen palkinto, joka juhlii tieteen ja kielen j?nnitteist? ja kiehtovaa suhdetta.

Uskon, ett? olisi antoisaa sek? tutkijoille ett? tutkimuksen lukijoille, jos akateemisessa maailmassa uskallettaisiin nauttia viel? laajemmin kielen ja kerronnan mahdollisuuksista ja uskon vakaasti, ett? t?m? on mahdollista tehd? ilman, ett? tieteen uskottavuus tai ymm?rrett?vyys k?rsisiv?t, niin kuin t?m?n vuoden ehdokastekstit meille hienosti osoittavat.

Luettuani t?m?n vuoden finalistitekstit koin – niiden usein painavista aiheista huolimatta- tieteellisen tekstin ??rell? pitk?st? aikaa valtavaa lukemisen nautintoa ja imua ja riemua siit?, ett? tieteentekij?iden joukossa on teid?nkaltaisianne kirjoittajia, jotka osaavat yhdist?? luovan, kekseli??n ja samalla selke?n ja ymm?rrett?v?n kielenk?yt?n tasokkaaseen tutkimukseen, ja t?st? teit? kiitt?v?t sek? lukijat ett? koko tiedeyhteis?.